Tekstit

Sosiaalinen konstruktio oman elämäni yksilöllisenä polkuna

 Sosiaalisissa tilanteissa kun puhun jonkun kanssa, niin ikäänkuin "maadoitun" menemästä syvälle omiin mietteisiin. Täällä ensikodilla olen saanut vertaistukea yhdeltä toiselta isältä, joka ilmeisesti on mua jonkun verran nuorempikin. Henkinen ikä taitaa olla aika lähellä sama. Traumoistani olen päässyt yllättävän hyvin mutta pitkän ponnistelun kautta vähemmälle ja nykyään mun on paljon helpompi lukea muita ihmisiä - lähinnä johtuen siitä että traumaattisten nuoruudenkokemusten osittain tukahduttama mielen teoriahahmotus on päässyt kahleistaan. Tämä on ollut pikku hiljaa hyvin terapeuttinen prosessi. Se oli mun taustalla läpikäytävä. Ei ollut kuitenkaan yhtä ainoaa asiaa tai tapahtumaa, vaan monien tekijöiden summa, miksi erakoiduin ikätovereistani niin voimakkaasti yläkouluaikana. Enoni sen sijaan on opettanut mulle elämästä ja myös elämän haasteista ja rajallisuudestakin eniten. Hyvin syvä ihmissuhde kyseessä. Olin kyllä niin friikki, että suorastaan usein ajattelin hyvin m

Havainnointitaipumuksen ehdollistuminen ja psykososiaalinen kuormitus

 Tänään just omia kokemuksia miettiessä pohdin, että ihmisten seurassa ollessani olen jonkin verran muuttunut rennommaksi, mitä tulee sosiaaliseen stressiin. Erityisesti olen laittanut merkille havainnointitaipumuksiani sosiaalisissa ympäristöissä. Olen varsin kriittinen itseäni kohtaan sosiaalista vastuuta kokien - kontrollointitaipumukseni on osoittanut, miten ajattelen sisäisesti eri tilanteissa, ja miten reflektoin ja analysoin eräällä tavalla puoliautomaattisesti, miten ryhmässä ihmiset vaikuttavat toisiinsa. Koska olen tarkkailija ryhmätilanteissa, oma osuuteni sosiaalisesti voi jäädä suppeammaksi, mitä tulee mahdollisuuteeni osallistua  keskusteluun ja ylipäätään muodostaa kommentteja osuviin väleihin nopean keskustelun tahdissa spontaanisti. Toinen asia taas on vähän samaa sivuten, millä tavalla havainnointitekniikkani on ehdollistunut muun muassa traumaattisten kokemuksien myötä verraten siihen aikaan, kun olin alle teini-ikäinen. Teini-iän jälkeen havainnointini on perustunut

Oman olemuksen ja toiminnan vaikutuksen ymmärtäminen ja suhteuttaminen

 Oman olemuksen ja toiminnan vaikutuksen suhteuttaminen lienee jokaisen ihmisen ainakin ajoittainen haaste. Esimerkiksi jonkin sosiaalisen tilanteen jälkimainingeissa olen itse ajatellut, minkälainen oli verbaalisen viestinnän sisältö, oliko se kenties vahingollinen vuorovaikutustilanteen toiselle osapuolelle. Mutta entä jos sanoin asiani liian painokkaasti ja kenties olin sanattomalla viestinnälläni, erityisesti puheeni tahtomattani epämiellyttävällä äänensävyllä saanut pahimmillaan toisen ihmisen pois tolaltaan, ja että tästä johtuen hänelle olisi aiheutunut minun kanssa keskusteltuani tunnelukko. Aikoinaan olin käytöstäni kohtaan erittäin kriittinen. Halusin olla hyvä ihminen enkä olla varsinkaan missään toisten tiellä tai rajoittaa heidän mahdollisuuksiaan ilmaista itseään ja työpaikalla tai koulussa ollessani pahin pelkoni liittyi että olisin heikentämässä työilmapiiriä ja muiden työntekijöiden työn tuottavuutta.  Kutsuisin tällaista perfektionistisuuteen taipuvaista käyttäytymist

Minän rajat psyykkisen tasapainon säätelijänä

 Ihmisen psyykettä suojelevat ulkopuolisilta vaikutteilta minän rajat. Mutta jos ihminen on aina epätäydellinen ja keskeneräinen, niin ehkä myös minän rajat muuntuvat ja kehittyvät, liittyen ihmisen kehityskriiseihin, arjen toimintaan ja ihmissuhteiden tarjoamaan joko henkiseen tukeen tai toisessa päässä sellaiseen ilmiöön, jossa minän rajat ovat koetuksella. Traumaattisia muistoja ylläpitävä ihmissuhde kenties heikentää psyyken suojaavia tekijöitä ajattelun ja emotionaalisten negatiivisten teemojen ehdollistuessa osaksi persoonallisuuden rakenteita. Tällöin ihmisen mieli saattaakin aspektoida psyykkisestä traumasta johtuvaa yliherkkyyttä siinä määrin jopa kaikkien elämänalueiden ihmissuhteisiin, että uupumuksen riski kasvaa, samoin myös yliherkkyydestä johtuva perfektionistinen asenne esimerkiksi työelämässä liittyen asioiden keskeneräisyyden sietämiseen, ja johtaen eettiseen stressiin, kun huomaakin että on itse riittämätön. Mutta todellisuudessahan ihminen on aina epätäydellinen ja

Mielen teorian kehityskulkuni

 Joskus teininä käsitykseni mielen teoriasta oli jollain tavalla osittain hieman puutteellinen. Mulla oli käsitys että kaiken aikaa olisi ihanteellista ja yleisinhimillistä ylläpitää "kulissiroolia" ja siihen liittyen näytellä muiden ihmisten seurassa, erityisesti tuntemattomien, joskus tuttujenkin, omia reaktioitaan arjen tilanteissa, vaativissakin ja joskus myös arvaamattomissa olosuhteissa. Näin toteutin silloin itseäni, ja voin silloin suhteellisen hyvin omassa kuplassani, jonka olemassaoloa vahvistivat ns kiltin pojan imagooni kohdistunut suosio koulussa opettajien taholta ja muiden oppilaiden korkean tason käyttäytyminen aikuisopetuksen peruskoulussa ja sen jälkeen aikuislukiossa. Sitten kunnes koitti siirtymistavoite pysyvästi työelämään, ristiriidat opintojen maailmaan olivat omiaan aiheuttamaan kulttuurishokin ja sosiaalisia haasteita. Työelämässä toimitaankin aika lailla eri tavoin ja kiltit ja liian tunnolliset, korkean profiilin käytöstä ylläpitävät jääväätkin kov

Sosiaalisen pääoman hyödyntämisen haasteet

 En puhu uskonnollisessa merkityksessä, mutta tietynlainen sosiaalinen yhteys, sanoisinko sosiaalinen ykseys puuttuu nyky-yhteiskunnassa eri yhteisöissä, joissa korostuu omien inhimillisten heikkouksien piilossa pitäminen muilta, omana tietonaan. Vuorovaikutteisuus voisi vahvistaa yhteisyyttä samankaltaisissa haasteissa ja vähentää sosiaalisissa tilanteissa tapahtuvaa negatiivista projektio-ilmiötä, jossa tartutaan muiden heikkouksiin, jotka ovat kuitenkin itsen haasteiden kanssa samankaltaisia teemoja. Yhteiskunnan yleisluontoiset haasteet, kuten päihderiippuvuudet ovat juuri sitä aluetta, jossa kaksinaismoralismia runsaasti esiintyy. Näin syntyykin kollektiivisia ylisukupolvisia käyttäytymismalleja, joiden kerrannaisvaikutukset ainakin henkilökohtaisesti haluaisin pysäyttää tässä ajankuvassa. Suomalaisten tavassa keskustella on sikäli yksilöitä eristävää taipumusta, että uusliberalistisessa arvotyhjiössä pitää usein käytännön pakosta löytää yhteisöstä sijaiskärsijöitä arvostelun koht

Sisäisestä kuplasta jaettuun todellisuuteen

 On sinänsä erikoista että jostain sairausluokitusjärjestelmän diagnoosista voi olla hyötyäkin. Aspergerin oireyhtymä joka liittyy lievään autismiin, on tällainen, osin kiisteltykin teema. Aspergerin oireyhtymään liittyy monesti vahvuuksiakin, kuten intensiivinen uppoutuminen ja tiedon keruu jostain erityiskiinnostuksen kohteesta. Lisäksi vahva oikeudentunto kuvaa tällaisia henkilöitä keskimääräistä useammin. Kuitenkin autismin kirjon ihmisten syrjäytyminen ja heihin usein kohdistuva kiusaaminen ovat valitettavan yleinen ilmiö. Vanhentunut käsitys on jo se ettei Aspergerihmisillä olisi empatian tunnetta, sen osoittaminen vain saattaa sisältää ristiriitaisia kommentteja ja muuta viestintää. Itselläni oli joskus sellaista että annoin itsestäni tahtomattani epämiellyttävää kuvaa muille ihmisille, mutta ehkä kyseessä olikin perfektionistinen asenne, vaativuus omaa käytöstä kohtaan, jossa asetin riman liian korkealle, vältin olemasta oma tunnepitoinen itseni, kulissoiden samalla tehokkaasti