Näkyvyyden paradoksi
Itseensä aina lukkiutunut ihminen vailla ikätason vuorovaikutuskumppaneita luo itselle illuusion omasta näkymättömyydestä yhteisössä. Näkyvyys luo kuitenkin pohjan vuorovaikutukselle. Ensin on puhkaistava oma lukkitunut henkinen kupla jotta reaalivuorovaikutus on henkistä hyvinvointia tukevaa. Keskustelu aidoista päivän polttavista yleisistä ja henkilökohtaisista teemoista on ovi yhteisöön. Itsekeskeisyyden kupla hajoaa jossain vaiheessa kun huomaakin että kaikki inhimilliset teemat ovat yhteisiä eikä ole sellaista mikä varsinaisesti olisi aivan erityinen marginaaliyhteisön teema. Jokainen on oman onnensa seppä ja elämän jatkuvuus edellyttää keskeneräistä ihmisluontoa. Innovaatiot seuraavat toisiaan mutta valmista tuskin tulee koskaan, tämä on myös realistinen näkökulma omien puutteiden hyväksymiseen joita yhteisökontekstissa voi sitten paikata. Jokaisella on oma osansa tässä "palapelissä".