Kootut kokemukset arjen tutkivalla otteella

 Hyvä ihmisyys vs ammatillinen tehokkuus, ristiriita vai sittenkin mahdollisuus 🤔 Eräs tuttuni, jolla on vakituinen työpaikka, mietiskeli, että työttömyys on loppujen lopuksi rankempaa työttömille kuin työssäolo työllisille. Vedin tästä johtoajatuksen, että työttömänä ihminen on koko ajan vailla sitä professiota, jossa työssäkäyvä kokee olevansa arvostettu, ja jopa auttamisammateissa muodolliset toimintaperiaatteet mahdollistavat sen, että työntekijä pääsee "lomalle" ihmisyyden ytimestä työpäivän ajaksi, ja saa siinä sivussa vielä arvostusta ja palkkaa. Onkohan Aspergerteemaa ajatellen merkittävän yleistä juuri se, että haluaa elää jonkin elämänalueen niin hyvin, perusteellisesti ja ehkä jossain määrin reflektoidenkin, että erityisesti "työelämän ovi" tuntuu olevan tiukassa, ja ihmisenä olo kaikkinensa ja mahdollisine erityismielenkiinnonkohteineen vie voimavaroja. Neurotyypilliseksi luokitelluthan eivät monesti ole niin ääripäiden ihmisiä, vaan he pystyvät luovima

 Nykyajan kuva ja käytäntö on lakaista tietynlaiset ikävät asiat ja negatiiviset tunteet yhteisön epäoikeudenmukaisuutta kohtaan maton alle. Usein biopsykiatrian sosiaalikontrollin ja pilleriarsenaalin alle, pois mielestä, pois näkyvistä. Ne asiat ovat kuitenkin joka tapauksessa olemassa, ne asiat ja tuntemukset ja näkemykset eivät ole osa sairautta, vaikka mielenterveyskuntoutujien usein vertauskuvallisesti merkityksiä muodostavat ajattelun taipumukset antavat valtavirtakansalle niin ymmärtää. Ei oikeastaan ole olemassa mitään sellaista erilaisuutta, minkä ajatelmat olisivat jotenkin sillä tavalla erilaisia, ettei niitä voisi ymmärtää yleisinhimilliksi ihmisyyden kontekstiin kuuluviksi. Medikalisoiva ajattelu palvelee loppujen lopuksi vain tietynlaisten professioiden etua ja aiheuttaa eräänlaista narsistista regressoitumista, jossa tietyt akateemiset ryhmät eivät edes halua, että psykiatrian teemoja voisi tavallinen kansalainen ymmärtää, ja siksi näissä professioiden kuplissa elävät o

 Ihmisen pahimpia primäärisiä pelkoja lienee se, että ajautuu jonkin oman marginaalisen yhteiskunnallisen vähemmistön, kuten vaikkapa mielenterveys tai autisminkirjon sulkeutuvaan yhteisöön vailla todellista yhteiskuntaosallisuutta ja vaikuttamisenmahdollissuuksia kuin oman viiteryhmän sisällä. Jotkut onnistuvat sensuroimaan valtaväestölle epämiellyttävät puolet itsestään ja siten välttämään tuomasta esille vähemmistöjen sateenkaariagendaa ja sen tarpeita yhteiskunnallisille muutoksille, jotka maksaisivat rahaa, aikaa ja kenties vaatisivat valtavirralta myös kärsivällisyyttä ja energioiden suuntaamista satsauksiin vähemmistöjen hyväksi. Mikäli vähemmistöön kuuluva ihminen on näkyvästi liikkeellä tällaisten teemojen kanssa, tulee kenties "kaapista ulos" mielipiteineen, on hänestä tuloillaan valtavirtayhteisön persona non grata, ainakin joidenkin silmissä. Kuitenkin kaikki vähemmistöjen edustajatkin ovat ihmisiä, vaikkakin heidän yhteiskuntaosallisuuden kehittyminen vaatisikin

 Vasemmisto-oikeisto jako on teennäinen, ja ehdottomasti vain tavallisia kaduntallaajia leimaava. Ihmisiähän kaikki ovat. Ihmisille ominaista on olla tiukan paikan tullen avuksi vaikeassa tilanteessa oleville. Fyysisistä sairauksista tai vammoista johtuvaan työkyvyttömyyteen voi olla hankalampi vaikuttaa, mutta mielenterveyden haasteiden kanssa olisi hyvin todennäköisesti monien ihmisten kohdalla mahdollisuus tukea heitä paremmin. Olen jo monissa teksteissäni ottanut kantaa avoimen dialogin perhe- ja verkostokeskeisen psykososiaalisen hoitomenetelmän puolesta. Tämä malli on valitettavasti käytössä edelleen vain Länsi-Lapissa Tornion ja Kemin seudulla. Mielenterveyteen ja sen haasteisiin liittyy myös yhteiskunnallisia, poliittisia asiayhteyksiä ja stereotyyppinen mielikuva siitä, että vakavan mielenterveyden häiriön kohdalla marginaalinen joukko syrjäytyneitä tai syrjäytettyjä ihmisiä palaa koskaan enää varsinaiseksi osaksi yhteiskuntaa / osalliseksi siihen. Siispä. Kokonaisuus tässä on

 Dialogisessa avoimessa keskustelussa voi parhaimmillaan vapautua egoistisista tavoitteista, ristiriidoistakin, saaden aikaan jotain yhteistä uutta kehityssuuntaa - tällaisessa vuorovaikutuksessa ongelmanratkaisun kannalta tärkeät tiedostamattomatkin vaikuttimet toiminevat usein paremmin avoimemmin ja näkyvämmin, ja hiovat asian työstämistä kaikkien osallistujien kannalta tarkoituksenmukaiseen suuntaan. Ei tietysti ole mitenkään itsestään selvää, ohjautuuko ryhmätilanteiden dialogi itsestään ilman keskustelun ohjaajaa(jia), koska ryhmissä ihmisillä on taipumusta jämähtää vuorovaikuttamaan usein samaa mieltä olevien/saman kokemuksen omaavien kanssa, ja sinänsä sitten ryhmän muiden jäsenien dialoginen osallistuminen voi estyä tai jäädä vaille yhteisöllistä asioiden reflektoimista. Täytyy silti muistaa että kaikilla ryhmien jäsenillä on omat vahvuudet ja heikkoudet, joten yhteisöllisiä kipupisteitä ratkaistaessa päädytäänkin joskus asettumaan yhteiseen ratkaisuun pääsemiseksi kahden tai u

 Psykiatrian sosiaalikontrolloiva lääkekeskeinen paradigma on vuosikymmenten takaa perua oleva, ja loppujen lopuksi käytännössä kuntoutujien yhteiskuntaosallisuuden kehityksen kustannuksella kehitetty menetelmä. Se on ennenkaikkea psykiatrian alan traumaattisen historian tarpeiden päälle rakennettu alan lääketieteellisyyttä korostava, mutta edelleen nykyään yhä yleisemmin monien alan ammattilaistenkin mukaan apua tarvitsevan ihmisen elämän ja osallisuuden kannalta psykososiaalista näkökulmaa heikommin ihmisen hyväksi toimiva järjestelmä. Psykiatrian alan kehitys astui alan ymmärrettävistä syistä epäinhimillisinä pidetyn lobotomioiden ajanjakson jälkeen edelleen ojasta allikkoon. Tavoitteena oli länsimaiseen elämänmuotoon istuva pilleri joko masennukseen tai traumaperäisiin vaivoihin, tavoitteena nopea ja ainut keino saada avun tarvitsija takaisin kiinni yhteiskunnan oravanpyörään. Pilleri ei ainakaan minun henkilökohtaisen kokemuksen mukaan pysty juurikaan ainakaan nopeuttamaan traumaa

 Ihmisen kieli, itseilmaisu ja sen ominaisuudet ja verbaaliset merkitykset ovat syntyperältään ja yksilölliseltä psykologiselta kehityskulultaan yhteydessä erityisesti yksilön sisäisiin ja ulkoisiin havaintoihin ja välittömään sekä myöhempään mielen sisällöissä prosessoitavaan tiedostavaan ja tiedostamattomaan merkitysten muodostamiseen, hahmottamisen toimintojenkin kontekstissa. Ja luonnollisesti edelleen jokapäiväisiin tapahtumiin liittyvien havaintojen, niistä muodostettavan tiedon, ja inhimillisten käsitysten, sekä mielikuvien ja kokemusten jättämien muistijälkien alueella. Myöskin niihin liittyvien sisäisten, sekä yksilöiden välisten ristiriitojen hahmottamiseen ihmisen sisäisen tasapainon kannalta ja sosiaalista selviytymistä ajatellen.  Inhimillinen ja monilla ihmisillä hyvin yleinen traumaattinen kokemus kuvastaa ihmisen kokemaa tapahtumaa, johon liittyy koettu tapahtuma, esmerkiksi läheisen menettäminen tai jossain arjen yhteisössä kiusatuksi joutuminen. Traumaattinen kokemus

 Tuli tässä villi idea. Monet ihmiset valittelevat miten paljon aikaa, perehtymistä ja voimavaroja virastoasiointi sekä palveluista tiedon saaminen ja neuvonta usein on. Entäpä jos virastojen asiakkaalla on elämäntilanteeseensa liittyen useampi asia, joihin pitäisi saada selvyyttä, tietoa palvelujen ominaisuuksista ja mahdollisuuksista. Jos silloin astuisi kuvaan jonkinlainen kansalaisen asioiden keskitetty palvelumalli. Tässä palvelumallissa vertaisneuvojat ja/tai kokemustoimijat olisivat keskeiset palveluorganisaation toimijat ja palveluntuottajat. Palvelumalli olisi kansalaisille maksuton, verovararahoitteinen lisäarvopalvelu, minkä tavoitteena olisi mahdollisimman sujuva asiointi erityisesti asiointitukea tarvitseville ja vaihtelevissa elämäntilanteissa oleville asiakkaille. Palvelumallin erityisenä lisäarvona asiakkaille olisi yhden luukun asiointiperiaate, verkkoasioinnin tuki sekä opastus asioinneissa. Samalla tämä malli tarjoaisi tietopalvelua keskitetysti. Saa kommentoida ja e

 Asiakkaan näkökulmasta toimimattomat palvelurakenteet ja puuttuvat palvelurakenteet askel askeleelta yhteiskuntaosallisuuteen on mielestäni tämän ajan polttavin kysymys ja epäkohta mielenterveyspalveluissa, johon olisi hiljalleen hyvä saada muutoksia teemalla ihminen keskiössä eri elämänalueiden inhimillisine tarpeineen. https://m.youtube.com/watch?v=-DC00TqdJMo&t=2583s Työkyvyn tuki osaksi tulevaisuuden sosiaali- ja terveyskeskusta, tallenne sisältää helmikuun THL:n luennon, jossa myös kokemusnäkökulma allekirjoittaneelta. 

 Perheiden sisällä monet sisäiset "valtataistelut" liittyvät valitettavasti usein siihen, keiden todetaan olevan psyykkisesti terveitä ja ketkä sitten käyttävät esimerkiksi liikaa alkoholia. Perheiden ja sukujen plus muidenkin yhteisöjen sisäisiä jännitteitä laskisi varmasti se, että selviä ristiriitatilanteita ja kipukohtia ei lakaistaisi ns maton alle. Sosiaalisia normeja on valitettavasti ikään kuin sallittua rikkoa vain humalassa. Sanotaankin että humalaisen tai lapsen suusta kuulee totuuden. Loppujen lopuksi vain avoin ja oikeudentuntoinen ihmisyhteisö on elinvoimainen. Muussa tapauksessa tarvitaan jonkinlainen nykysuhtautuminen, "virastototuus" ja "kansantotuus" koska juuri ne ilmentävät kaksijakoista auttamisen mentaliteettiä. Virastototuus on puolueeton esimerkiksi mielenterveyshoitajan näkökulma yksilöllisessä tilanteessa ja kansantotuus se, miten yksilö sopeutuu yhteisöön ja miten sosiaalisesti hyväksyttäväksi hänet ja hänen toimintansa määritell

Valitettavasti tasa-arvoinen dialogi on usein vain kaunis kaukainen ihanne ihmisten arjessa esimerkiksi koulujen ryhmätöissä ja työpaikoilla. Lisäksi vielä Keroputaan mielenterveyden hoitomallia lukuun ottamatta dialogiin perustuvaa psykoterapeuttista hoitoa ei saa julkisen sektorin palveluista. Pitäisköhän peruskouluissa ja lukioissa jo opettaa kaikille kansalaistaitona, mitä tasa-arvoinen dialoginen vuorovaikutus käytännössä tarkoittaa. Sehän on loistava ristiriitojenkin ratkaisumetodi 🤔

 Avoimen dialogin hoitomenetelmän tärkeimmät lähtökohdat ovat tasa-arvoinen vuorovaikutussuhde ja jaettu asiantuntijuus. Tavanomaisissa käytännöissä korostuu se, että kummankin osapuolen, auttajan ja asiakkaan ajatukset "jäävät ilmaan", eikä mitään yhteistä saada aikaan. Dialogissa sen sijaan korostuu vapaa-assosiaatio ja se on askel askeleelta eteenpäin kulkeva prosessi, jossa ei ole sijaa auktoriteettipelolle tai mitä ylipäätään uskaltaa auttajalle sanoa. Tässä oli hieman tämäniltaisia mietteitä..

 Aiemmin olin asiakeskeisempi ihminen ja vältin sillä ikäviä tunteidenilmaisuja muita ihmisiä kohtaan, koska halusin miellyttää ja olla hyvä ihminen. Kuitenkin sitten huomasin etten pääse elämässä haluamiini asioihin jos en ilmaise tunteitani. Tunneilmaisu on kuitenkin välttämätön osa ihmissuhteita. Aiemmin reagoin muihin ihmisiin hyvin järjestelmällisesti asiallisuutta korostaen. Sitten aloin kaivata kaverisuhteita ja vähän myöhemmin parisuhdetta. Ei ole ollut helppo tie päästä asiallisuuden, piilottelun ja salaperäisyyden kuplasta samalle tunnetason aaltopituudelle muiden kanssa. Se ponnistelun tie kuitenkin kannatti ja nyt elämä on sosiaalisellakin elämänsektorilla paljon mielekkäämpää. Tietysti se, että olen avoimempi todellisten tunteideni ja mietteiden suhteen, asettaa mut välillä jonkin verran monimutkaisiinkin tilanteisiin - ihmissuhteissa kun on myös taipumus syntyä ristiriitoja.