Kootut kokemukset arjen tutkivalla otteella

 Oman olemuksen ja toiminnan vaikutuksen suhteuttaminen lienee jokaisen ihmisen ainakin ajoittainen haaste. Esimerkiksi jonkin sosiaalisen tilanteen jälkimainingeissa olen itse ajatellut, minkälainen oli verbaalisen viestinnän sisältö, oliko se kenties vahingollinen vuorovaikutustilanteen toiselle osapuolelle. Mutta entä jos sanoin asiani liian painokkaasti ja kenties olin sanattomalla viestinnälläni, erityisesti puheeni tahtomattani epämiellyttävällä äänensävyllä saanut pahimmillaan toisen ihmisen pois tolaltaan, ja että tästä johtuen hänelle olisi aiheutunut minun kanssa keskusteltuani tunnelukko. Aikoinaan olin käytöstäni kohtaan erittäin kriittinen. Halusin olla hyvä ihminen enkä olla varsinkaan missään toisten tiellä tai rajoittaa heidän mahdollisuuksiaan ilmaista itseään ja työpaikalla tai koulussa ollessani pahin pelkoni liittyi että olisin heikentämässä työilmapiiriä ja muiden työntekijöiden työn tuottavuutta.  Kutsuisin tällaista perfektionistisuuteen taipuvaista käyttäytymist

 Ihmisen psyykettä suojelevat ulkopuolisilta vaikutteilta minän rajat. Mutta jos ihminen on aina epätäydellinen ja keskeneräinen, niin ehkä myös minän rajat muuntuvat ja kehittyvät, liittyen ihmisen kehityskriiseihin, arjen toimintaan ja ihmissuhteiden tarjoamaan joko henkiseen tukeen tai toisessa päässä sellaiseen ilmiöön, jossa minän rajat ovat koetuksella. Traumaattisia muistoja ylläpitävä ihmissuhde kenties heikentää psyyken suojaavia tekijöitä ajattelun ja emotionaalisten negatiivisten teemojen ehdollistuessa osaksi persoonallisuuden rakenteita. Tällöin ihmisen mieli saattaakin aspektoida psyykkisestä traumasta johtuvaa yliherkkyyttä siinä määrin jopa kaikkien elämänalueiden ihmissuhteisiin, että uupumuksen riski kasvaa, samoin myös yliherkkyydestä johtuva perfektionistinen asenne esimerkiksi työelämässä liittyen asioiden keskeneräisyyden sietämiseen, ja johtaen eettiseen stressiin, kun huomaakin että on itse riittämätön. Mutta todellisuudessahan ihminen on aina epätäydellinen ja

 Joskus teininä käsitykseni mielen teoriasta oli jollain tavalla osittain hieman puutteellinen. Mulla oli käsitys että kaiken aikaa olisi ihanteellista ja yleisinhimillistä ylläpitää "kulissiroolia" ja siihen liittyen näytellä muiden ihmisten seurassa, erityisesti tuntemattomien, joskus tuttujenkin, omia reaktioitaan arjen tilanteissa, vaativissakin ja joskus myös arvaamattomissa olosuhteissa. Näin toteutin silloin itseäni, ja voin silloin suhteellisen hyvin omassa kuplassani, jonka olemassaoloa vahvistivat ns kiltin pojan imagooni kohdistunut suosio koulussa opettajien taholta ja muiden oppilaiden korkean tason käyttäytyminen aikuisopetuksen peruskoulussa ja sen jälkeen aikuislukiossa. Sitten kunnes koitti siirtymistavoite pysyvästi työelämään, ristiriidat opintojen maailmaan olivat omiaan aiheuttamaan kulttuurishokin ja sosiaalisia haasteita. Työelämässä toimitaankin aika lailla eri tavoin ja kiltit ja liian tunnolliset, korkean profiilin käytöstä ylläpitävät jääväätkin kov

 En puhu uskonnollisessa merkityksessä, mutta tietynlainen sosiaalinen yhteys, sanoisinko sosiaalinen ykseys puuttuu nyky-yhteiskunnassa eri yhteisöissä, joissa korostuu omien inhimillisten heikkouksien piilossa pitäminen muilta, omana tietonaan. Vuorovaikutteisuus voisi vahvistaa yhteisyyttä samankaltaisissa haasteissa ja vähentää sosiaalisissa tilanteissa tapahtuvaa negatiivista projektio-ilmiötä, jossa tartutaan muiden heikkouksiin, jotka ovat kuitenkin itsen haasteiden kanssa samankaltaisia teemoja. Yhteiskunnan yleisluontoiset haasteet, kuten päihderiippuvuudet ovat juuri sitä aluetta, jossa kaksinaismoralismia runsaasti esiintyy. Näin syntyykin kollektiivisia ylisukupolvisia käyttäytymismalleja, joiden kerrannaisvaikutukset ainakin henkilökohtaisesti haluaisin pysäyttää tässä ajankuvassa. Suomalaisten tavassa keskustella on sikäli yksilöitä eristävää taipumusta, että uusliberalistisessa arvotyhjiössä pitää usein käytännön pakosta löytää yhteisöstä sijaiskärsijöitä arvostelun koht

 On sinänsä erikoista että jostain sairausluokitusjärjestelmän diagnoosista voi olla hyötyäkin. Aspergerin oireyhtymä joka liittyy lievään autismiin, on tällainen, osin kiisteltykin teema. Aspergerin oireyhtymään liittyy monesti vahvuuksiakin, kuten intensiivinen uppoutuminen ja tiedon keruu jostain erityiskiinnostuksen kohteesta. Lisäksi vahva oikeudentunto kuvaa tällaisia henkilöitä keskimääräistä useammin. Kuitenkin autismin kirjon ihmisten syrjäytyminen ja heihin usein kohdistuva kiusaaminen ovat valitettavan yleinen ilmiö. Vanhentunut käsitys on jo se ettei Aspergerihmisillä olisi empatian tunnetta, sen osoittaminen vain saattaa sisältää ristiriitaisia kommentteja ja muuta viestintää. Itselläni oli joskus sellaista että annoin itsestäni tahtomattani epämiellyttävää kuvaa muille ihmisille, mutta ehkä kyseessä olikin perfektionistinen asenne, vaativuus omaa käytöstä kohtaan, jossa asetin riman liian korkealle, vältin olemasta oma tunnepitoinen itseni, kulissoiden samalla tehokkaasti

 Vaikutinreflektoiva työote psykoottisten häiriöiden merkityksenmuodostamisen analysoinnissa. Kokemusperäinen ajatus: ihmisen mielen toimintojen alueella merkittävä ajatusten, tunteiden säätelyn ja merkityshakuisuuden taustalla on sisäiset motiivit, mitkä saavat mieltä prosessoimaan traumaattisistakin tekijöistä lähtien asioiden välisiä yhteyksiä kuormittavan elämäntilanteen ja mahdollisen yksilön erakoitumisen syistä vallitsevan elämäntilanteen kontekstiin, jossa elämäntilanne sisältää merkittäviä sosiaalisia rajoitteita ja käytännön arjen toiminnan ja sisältöjen rajoitteita, jolloin ihmisen mieli reitittyy luomaan itselleen reaalitodellisuuden oheen ikään kuin suojaavan ja henkisiä virikkeitä tarjoavan rinnakkaistodellisuuden. Traumaattisen kokemuksen käsittely ja merkityselämyksien reflektio onkin merkittävä keino yhdessä step by step, askel askeleelta kohti sosiaalista ja yhteiskunnallista osallisuutta. Tämän vuoksi kannatan psykososiaalisen koulukunnan aluetta mielen ristiriitojen

 Vaihtoehtoinen näkökulma sosiaalisten tilanteiden pelkoihin, yksinäisyyteen ja yhteiskunnalliseen osallisuuteen sijoittuvaan sopeutumattomuuteen. Traumaattinen kokemus on omalla kohdallani vienyt teini-iästäni lähtien "oman tien" kulkijaksi. Traumaattinen kokemus itsessään ei liity ihmisen luonteeseen ja persoonaan, mutta rajoittaa ihmisen luottamusta muihin siinä määrin, että ihmisen ulospäinsuuntautuneisuus voi sen myötä rajoittua, samoin motivaatio sosiaalisuuteen ja sosiaaliset tilanteet eivät välttämättä palkitse tarvittavalla tavalla. Traumaattisen kokemuksen värittämässä vaiheessa koin lisäksi erityistä herkkyyttä muiden ihmisten vaikutteille, ja siitä osittain kummunnutta tarvetta korostaa omassa käytöksessä ja reagointitavoissa perfektionistista asennetta ja siihen liittyvää itsekontrollia. Johtopäätöksenä voisin kuvailla, että synnynnäistä sopeutumattomuutta harvemmin itsessään on olemassa, mutta kriittisten psykologisten kehityskriisien, erit nuoruus, jääminen