Kootut kokemukset arjen tutkivalla otteella

 Sosiaalisissa tilanteissa kun puhun jonkun kanssa, niin ikäänkuin "maadoitun" menemästä syvälle omiin mietteisiin. Täällä ensikodilla olen saanut vertaistukea yhdeltä toiselta isältä, joka ilmeisesti on mua jonkun verran nuorempikin. Henkinen ikä taitaa olla aika lähellä sama. Traumoistani olen päässyt yllättävän hyvin mutta pitkän ponnistelun kautta vähemmälle ja nykyään mun on paljon helpompi lukea muita ihmisiä - lähinnä johtuen siitä että traumaattisten nuoruudenkokemusten osittain tukahduttama mielen teoriahahmotus on päässyt kahleistaan. Tämä on ollut pikku hiljaa hyvin terapeuttinen prosessi. Se oli mun taustalla läpikäytävä. Ei ollut kuitenkaan yhtä ainoaa asiaa tai tapahtumaa, vaan monien tekijöiden summa, miksi erakoiduin ikätovereistani niin voimakkaasti yläkouluaikana. Enoni sen sijaan on opettanut mulle elämästä ja myös elämän haasteista ja rajallisuudestakin eniten. Hyvin syvä ihmissuhde kyseessä. Olin kyllä niin friikki, että suorastaan usein ajattelin hyvin m

 Tänään just omia kokemuksia miettiessä pohdin, että ihmisten seurassa ollessani olen jonkin verran muuttunut rennommaksi, mitä tulee sosiaaliseen stressiin. Erityisesti olen laittanut merkille havainnointitaipumuksiani sosiaalisissa ympäristöissä. Olen varsin kriittinen itseäni kohtaan sosiaalista vastuuta kokien - kontrollointitaipumukseni on osoittanut, miten ajattelen sisäisesti eri tilanteissa, ja miten reflektoin ja analysoin eräällä tavalla puoliautomaattisesti, miten ryhmässä ihmiset vaikuttavat toisiinsa. Koska olen tarkkailija ryhmätilanteissa, oma osuuteni sosiaalisesti voi jäädä suppeammaksi, mitä tulee mahdollisuuteeni osallistua  keskusteluun ja ylipäätään muodostaa kommentteja osuviin väleihin nopean keskustelun tahdissa spontaanisti. Toinen asia taas on vähän samaa sivuten, millä tavalla havainnointitekniikkani on ehdollistunut muun muassa traumaattisten kokemuksien myötä verraten siihen aikaan, kun olin alle teini-ikäinen. Teini-iän jälkeen havainnointini on perustunut